Korkeimman oikeuden ratkaisu koulutuskustannusten korvaamisen kohtuullisuudesta

Korkein oikeus otti 22.3.2019 antamassaan tuomiossa KKO 2019:28 kantaa työnantajan työntekijälle kustantamasta koulutuksesta aiheutuneiden kustannusten korvaamista koskevan sopimuksen velvoittavuuteen tilanteessa, jossa työntekijä oli siirtynyt toisen työnantajan palvelukseen.

Työntekijä oli sitoutunut työsopimuksessaan korvaamaan työnantajan järjestämistä koulutuksista aiheutuvia kustannuksia aloittaessaan työnantajan kanssa kilpailevan toiminnan kuuden kuukauden kuluessa työsuhteen päättymisestä. Sopimuksen mukaan työntekijän tuli tällöin korvata työnantajalle tietyistä työsuhteen päättymistä edeltävän 24 kuukauden aikana saamistaan työpaikan sisäisistä ja ulkopuolisilta palveluntarjoajilta ostetuista koulutuksista 400 euroa kustakin. Ulkopuolisen palveluntarjoajan järjestämistä koulutuksista työntekijä oli kuitenkin velvollinen korvaamaan todelliset kustannukset työnantajan maksaman määrän ylittäessä 400 euroa koulutuskerralta.

Työntekijän irtisanouduttua ja siirryttyä kilpailevan yhtiön palvelukseen työnantaja vaati tältä edellä mainitun sopimuksen perusteella korvauksena yhteensä 5 200 euroa. Työntekijä vastusti kannetta ensinnäkin sillä perusteella, että koulutuskustannusten korvausvelvollisuutta koskevassa ehdossa oli tosiasiassa kysymys työsopimuslain 3 luvun 5 §:ssä tarkoitetusta kilpailukieltosopimuksesta, jonka tekemiseen työnantajalla ei ollut ollut erityisen painavaa syytä. Lisäksi työntekijä katsoi, että ehto oli mitätön, koska se rajoitti työsopimuslain pakottavien säännösten vastaisesti hänen oikeuttaan irtisanoa työsopimus, tai että se oli joka tapauksessa kohtuuton siten, että se piti jättää huomiotta.

Korkeimman oikeuden enemmistö katsoi, ettei kysymys ollut kilpailukieltosopimuksesta, vaan koulutuskustannusten korvaamista koskevasta sopimuksesta, koska siinä ei ollut nimenomaisesti rajoitettu työntekijän oikeutta harjoittaa kilpailevaa välitystoimintaa työsuhteen päättymisen jälkeen ja koska työsopimuksessa oli erikseen nimenomainen kilpailukieltoehto. Vähemmistöön jäänyt oikeusneuvos sen sijaan katsoi, että kysymys oli kilpailukieltosopimuksesta, jolle ei ollut laillista perustetta ja jota tuli tästä syystä pitää mitättömänä.

Enemmistön mukaan sopimusehdon ei voitu myöskään katsoa rajoittavan työntekijän oikeutta irtisanoa työsopimus työsopimuslain pakottavien säännösten vastaisesti.

Korkein oikeus päätyi sen sijaan siihen, että koulutuskustannusten korvaamista koskeva työsopimusehto oli kohtuuton ja se oli näin ollen jätettävä huomioon ottamatta. Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan sillä, että työntekijälle järjestettyjä koulutuksia voitiin pitää tässä tapauksessa niiden laadun ja niistä aiheutuneiden kustannusten perusteella suhteellisen tavanomaisina, ja näin ollen sellaisina työsopimuslain 2 luvun 1 §:n mukaisen työnantajan yleisen koulutusvelvollisuuden ja kiinteistönvälitysliikkeistä ja vuokrahuoneiston välitysliikkeistä annetun lain 5 §:n mukaisen erityisen huolehtimisvelvollisuuden piiriin kuuluvina koulutuksina, joista aiheutuneita kustannuksia työnantaja ei voi sopimuksin siirtää työntekijän korvattavaksi. Sopimuksen kohtuuttomuuden puolesta puhui korkeimman oikeuden mukaan myös velvoitteen kestoaika sekä korvauksen määrä ja erityisesti se, että sovittua kiinteää korvausmäärää sovellettiin niissäkin tapauksissa, joissa koulutuksesta työnantajalle aiheutuneet kustannukset olivat korvattavaa määrää pienemmät ja edelleen se, että korvauksen määrässä ei ollut myöskään huomioitu sitä, miten työnantaja oli voinut hyödyntää työntekijän koulutuksessa saamaa tietoa ja osaamista työntekijän myöhemmässä työpanoksessa.

Edellä sanotuilla perusteilla korkein oikeus hylkäsi työnantajan korvausvaatimuksen.

Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteella voidaan asettaa kyseenalaiseksi, voidaanko työntekijän kanssa sopia lainkaan tavanomaisesta lisä- ja täydennyskoulutuksesta aiheutuvien kustannusten korvaamisesta. Tämä koskee erityisesti sellaisia aloja, joissa työntekijällä on lakisääteinen tai vastaava täydennyskoulutusvelvollisuus, kuten terveydenhuoltoa, kiinteistönvälitystä ja asianajotoimistoja. Lisäksi ratkaisusta on havaittavissa, että niissäkin tapauksissa, joissa korvausvelvollisuudesta voidaan sopia, korvauksen määrään tulisi vaikuttaa mm. se, kuinka kauan työntekijä on koulutuksen suorittamisen jälkeen ollut työnantajan palveluksessa ennen irtisanoutumistaan.

Esa Schön

asianajaja, varatuomari