Varallaoloa vai työaikaa? KKO:lta ratkaisuja varallaolon ja työajaksi luettavan ajan rajanvedosta.

Korkein oikeus otti kahdessa 25.6.2015 antamassaan ratkaisussa kantaa siihen, milloin on kysymys työaikalain (605/1996) tarkoittamasta varallaolosta ja milloin taas työajaksi luettavasta valmiudessa olosta.

 

Työaikalain 5 § mukaan varallaololla tarkoitetaan työnantajan ja työntekijän sopimukseen perustuvaa järjestelyä, jossa työntekijä sitoutuu olemaan joko asunnossaan (ns. kotivarallaolo) tai muualla (ns. vapaamuotoinen varallaolo) tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloaikaa ei lueta työajaksi ja siitä työnantaja on velvollinen suorittamaan työntekijälle työehtosopimuksen tai työnantajan ja työntekijän keskinäisen sopimuksen mukaisesti määräytyvän varallaolokorvauksen. Kotivarallaolosta on vähintään puolet korvattava joko rahassa tai vastaavalla säännöllisenä työaikana annettavalla vapaa-ajalla. Vapaamuotoisen varallaolon osalta varallaolokorvauksen vähimmäismäärää ei sen sijaan ole määritelty työaikalaissa.

 

Työaikalain 4 § mukaan työajaksi luetaan puolestaan varsinaisen työhön käytetyn ajan ohella aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Jos varallaolo on siis järjestetty siten, että työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla, se katsotaan kokonaisuudessaan työajaksi, vaikka työntekijä. Tällöin työntekijälle on luonnollisesti maksettava kyseiseltä ajalta normaali palkka ja, jos kysymys on ylityöstä, työehtosopimuksen tai työaikalain 22 ja 23 § mukaiset ylityökorvaukset.

 

Sillä, onko kysymys varsinaisesta varallaolosta vai työpaikalla tapahtuvasta valmiudessa olosta, on siis olennainen merkitys kyseiseltä ajalta työntekijälle maksettavien korvausten kannalta.

 

KKO:2015:48 palomiehen varallaolosta

 

Ratkaisussa KKO:2015:48 (Ään. 4-1) oli kysymys kaupungin paloasemalla noudatetusta järjestelystä, jonka mukaan yksi henkilö oli ollut varsinaisen päivätyönsä ohella valmiudessa viikon kerrallaan niin, että paloauto oli voinut lähteä liikkeelle viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Asiassa oli erimielisyyttä siitä, oliko edellä mainittu järjestely katsottava varallaoloksi vai työajaksi.

 

Kyseisessä tapauksessa yksi palomiehistä oli asunut valmiusvuorojensa aikana työnantajan tieten ja luvalla paloaseman tiloissa, vaikka häntä ei ollut suoranaisesti siihen velvoitettu, koska hän ei voinut asua tuolloin kotonaan lähtövalmiutta koskevan vaatimuksen vuoksi. Muut palomiehet sen sijaan asuivat paloaseman lähistöllä ja olivat tästä syystä voineet oleskella kotonaan valmiusvuorojensa aikana.

 

Korkein oikeus viittasi ratkaisussaan mm. työaikadirektiiviin eli Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2003/88/EY sekä Euroopan unionin tuomioistuimen direktiivin työaikakäsitettä koskeviin ratkaisuihin Simap (C-303/98), Jaeger (C-151/02) ja Dellas (C-14/04), työtuomioistuimen ratkaisuun TT 2006-50 sekä työneuvoston lausuntoon TN 1387-03 ja totesi, että varallaolo tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Näillä perusteilla ja kun edellä mainittu viiden minuutin lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät tässä tapauksessa tosiasiassa jättäneet työntekijälle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä, korkein oikeus päätyi siihen, että varallaoloaika oli luettava työajaksi, vaikka työntekijää ei ollut nimenomaisesti velvoitettu oleskelemaan paloasemalla. Kaupunki velvoitettiin suorittamaan työntekijälle maksamattomina palkkasaatavina, ylityökorvauksina sekä ilta-, yö- ja sunnuntailisinä yhteensä 24.300,18 euroa korkolain mukaisine viivästyskorkoineen.

 

KKO:2015:49 sairaankuljettajien varallaolosta

 

Tapauksessa KKO:2015:49 (Ään. 4-1) oli kysymys vastaavanlaisesta sairaankuljettajia koskevasta tilanteesta. Tässä tapauksessa työntekijöiden oli tullut olla varallaoloaikana lähtövalmiudessa ambulanssissa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työnantaja ei ollut velvoittanut työntekijöitä oleskelemaan työpaikalla varallaoloaikana ja he olivat voineet lähellä asuvina voineet oleskella myös kotonaan. Samoin kuin edellisessä tapauksessa osapuolten välillä oli erimielisyyttä siitä, tuliko varallaolo katsoa työajaksi vai ei.

 

Toisin kuin aikaisemmassa ratkaisussaan korkein oikeus päätyi tässä tapauksessa siihen lopputulokseen, ettei varallaoloaikaa ollut pidettävä työaikana. KKO perusteli ratkaisua sillä, että mainittu 15 minuutin lähtövalmiusaika tarkoitti tässä tapauksessa käytännössä sitä, etteivät työntekijät olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he voivat liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella, sekä oleskella ja levätä kotonaan. Kun työnantaja ei ollut rajoittanut työntekijöiden vapaa-ajan käyttöä muutoin kuin valmiusajan pituudella, työntekijät eivät KKO:n käsityksen mukaan olleet tässä tapauksessa varallaoloaikana sillä tavoin sidottuja työhönsä ja työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi ollut perusteltua pitää työaikana.

 

Edellä mainituilla perusteilla korkein oikeus hylkäsi työntekijöiden valituksen ja jätti asian hovioikeuden ratkaisun varaan.

 

Tapauksessa oli kysymys lisäksi siitä, rajoittiko varallaolo kohtuuttomasti työntekijöiden vapaa-ajan käyttöä. Työaikalain 5 §:n mukaan varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti työntekijän vapaa-ajan käyttöä.

 

Näiltä osin korkein oikeus viittasi työaikalain esitöihin ja totesi, että vaikka suostumus varallaoloon olisi annettu, sen toteutus saattaa käytännössä muuttua rasitteeksi työntekijän vapaa-ajan käytölle, ja että työaikalain 5 § 1 momentin säännöksen yhtenä tarkoituksena on suojata työntekijää kohtuuttomilta lopputuloksilta erityisesti silloin, kun varallaolovelvollisuudesta on sovittu työsopimuksessa tai pidempää ajanjaksoa kuin kertaluonteista varallaoloa varten.

 

Edellä mainituilla perusteilla korkein oikeus totesi, että mikäli havaitaan, että varallaolo on laadultaan rasittavaa ja sen määrä on tarkastelujaksolla ylittänyt kohtuullisen tason, varallaoloa ei ole laillisesti järjestetty ja asiaan voidaan puuttua työaikalain nojalla mm. työsuojelutoimin. Tästä ei kuitenkaan KKO:n mukaan seuraa, että varallaoloaika olisi laskettava työajaksi silloin, kun työaikalain 4 § 1 momentin työajan määritelmä ei täyty.

 

Esa Schön